Vasemmistoliitosta oli tarkoitus luoda moderni, väljään organisoitumiseen perustuva poliittinen liike. Seuraavassa reunahuomautuksia Sirpa Puhakan Vasemmistoliiton synty -kirjaan.
Jotta voisi ymmärtää vasemmistoliiton perustamisprosessin mutkikkuutta, on tunnettava kansandemokraattisen liikkeen historiaa, mutta toisaalta on myös muistutettava mieliin miltä maailma näytti 25 vuotta sitten. Toisaalta on hyvä ymmärtää, että vuoteen 2040 on tästä päivästä sama matka kuin vuoteen 1990.
Vasemmistoliiton syntyyn vaikuttivat vahvasti sekä liikkeen sisäiset ongelmat että ulkoisen toimintaympäristön muutokset. SKP:n sisäiset riidat ja taloussotkut saavat Sirpa Puhakan kirjassa Vasemmistoliiton synty paljon huomiota – aivan ansaitusti.
Ilman riitojen ja taloussotkujen aiheuttamaa SKP:n heikentymistä vasemmistoliiton perustaminen olisi todennäköisesti lykkääntynyt pitkälle 1990-luvulle. Se olisi puolestaan syönyt ison osan uuden puolueen uskottavuudesta: vasemmistoliitto olisi ollut vain yksi Neuvostoliiton romahduksen seurauksista. Nyt ehdittiin nippa nappa alta pois.
Eväät oli syöty
Toinen merkittävä sisäinen tekijä vasemmistoliiton syntyyn oli paljon puhuttu ”järjestöllinen päällekkäisyys”. Molemmilla puolueilla oli keskustoimistonsa, piirijärjestönsä ja perusorganisaationsa – SKP:llä jopa kaksinkertainen! Yhdessä piirijärjestössä saattoi olla toimitsijoita saman verran kuin nykyisessä vasemmistoliiton keskustoimistossa.
Hyvin monet ihmiset kuuluivat sekä SKDL:ään että SKP:hen. Kun rahantulo Neuvostoliitosta SKP:lle 1980-luvulla loppui, loppuivat myös mahdollisuudet entisenlaisen organisaation ylläpitämiseen. SKP:ssä yritettiin kehittää omaa rahoitusta tunnetuin seurauksin.
Kolmas ja mielestäni kiinnostavin, kauaskantoisin ja vaikein tekijä perustamisessa oli aatteellisen, poliittisen ja toiminnallisen uudistumisen tarve. Uudistumisen tarve oli ilmeinen.
”Kansandemokraattinen liike tuli tiensä päähän 1980-luvun lopussa. Se oli ideologisessa, poliittisessa, moraalisessa ja taloudellisessa kriisissä”, toteaa Puhakka ykskantaan. Saatatko sen selvemmin sanoa.
Vallankumous tuli sittenkin
SKP:n kaaderit olivat menneinä vuosikymmeninä uskoneet vallankumouksen vielä koittavan. Vallankumous tulikin, mutta aivan toisenlainen. Prosessin alkuvaiheessa niin sanottu reaalisosialismi olla möllötti vielä olemassa. Lopun ajan merkit kyllä olivat ilmassa, vaikka hyvin harva niitä näki.
Vuoden 1989 aikana vallankumouksen aalto pyyhkäisi Itä-Euroopan yli. Puolassa, Unkarissa, Tšekkoslovakiassa ja Romaniassa vaihtuivat järjestelmät enemmän tai vähemmän dramaattisesti. Berliinin muuri kaatui. Neuvostoliiton tarina kääntyi loppusuoralle yhä useampien tasavaltojen pyrkiessä itsenäisiksi – Baltian maat etunenässä. Eräs poliittisen urani tähtihetkistä oli, kun pääsin kertomaan Moskovassa NKP:n keskuskomitean kansainvälisellä osastolla, että me Suomessa aiomme lopettaa SKP:n poliittisen toiminnan.
Kaikesta tästä huolimatta vasemmistoliiton perustavan kokouksen enemmistö uskoi Neuvostoliittoon vielä niin vahvasti, että puolueen ohjelmaan lisättiin äänestyksen jälkeen maininta YYA-sopimuksesta: ”Suomi tarvitsee aktiivista ja kriittistä puolueettomuutta, rauhanomaista yhteistyötä ja hyviä naapurisuhteita. Niiden lähtökohtana ovat Suomen ja Neuvostoliiton YYA-sopimus ja pohjoismainen yhteistyö.”
Meille ohjelman kirjoittajille tuo lisäys oli kuin märkä rätti. Jälkikäteen ajateltuna se osoitti havainnollisesti kuinka perustavan kokouksen väki eli kahta eri aikaa.
Kannatus oli romahtanut
Kotimaisessa politiikassa uudistumisen paineet tulivat ennen kaikkea SKDL:n vaalikannatuksen laskusta. Kannatus oli puolittunut vuoden 1975 vaalien 18,9 prosentista ja 40 kansanedustajasta vuonna 1987 alle kymmeneen prosenttiin ja 16 kansanedustajaan. Noissa vaaleissa SKP:n hajoamisen jälkeen perustettu Deva sai 4,2 prosenttia äänistä.
Yhteiskunnallinen muutos oli nopeaa, teollinen työväestö väheni, palvelualat kasvoivat, koko yhteiskunta keskiluokkaistui. Elämäntapa muuttui, vapaa-ajan merkitys ja kulutuskeskeisyys korostuivat ja tulivat työ- ja tuotantokeskeisen elämäntavan tilalle.
Kun vielä 1970-luvulla oli tapana panna yhtäläisyysmerkki ”edistyksellisyyden” ja ”vasemmistolaisuuden” välille, oltiinkin nyt tilanteessa jossa aloite oli siirtynyt oikeistolle ja vasemmiston tehtäväksi jäi saavutettujen etujen puolustaminen. Ikävä kyllä, vaikuttaa siltä, että vuonna 2015 ollaan edelleen paljolti samassa tilanteessa…
Jäähyväiset ideologialle
Myös yhteiskunnallisen osallistumisen muodot olivat muutoksessa. Vasemmistoliiton perustamisvaiheessa käytiin paljon keskustelua aiheesta ”liike vai puolue”, jota Puhakka kuvaa kirjassaan hyvin. Vasemmistoliitosta oli tarkoitus luoda moderni, väljään organisoitumiseen perustuva poliittinen liike. Myöhempi kehitys suuntasi puolueen kuitenkin toisaalle, perinteisemmälle uralle. On mielenkiintoista nähdä, palataanko lähivuosina lähemmäs alkuperäistä ideaa kun nyt nousussa olevat nuoret naiset ottavat komennon vasemmistoliitossa.
Uudistumisen ohjelmallista sisältöä luotiin loppujen lopuksi melko pienessä porukassa, vaikka keskustelua käytiin laajemmin kuin koskaan aikaisemmin. Mukana oli myös akateemista väkeä, joista Puhakan mainitsemilla Sakari Hännisellä ja Jan-Otto Anderssonilla oli keskeisin rooli. Anderssonin ansiosta ohjelman yksi tärkeä elementti on kansalaistulo. Kannattaa mainita myös esimerkiksi Sauli Rouhinen, jonka ansiosta ohjelmassa oli niin vahva kestävän kehityksen näkökulma, sekä Markus Jäntti, joka osallistui ainakin talouspolitiikkaa koskeviin pohdintoihin. Monia muitakin myöhemmin ansioituneita akateemisia tutkijoita oli mukana keskusteluissa.
Olennaisin valinta vasemmistoliiton perustamisessa oli se, että puoluetta ei sidottu mihinkään yhteen ideologiaan. ”Vasemmistoliitto on avoin kaikille, jotka haluavat osallistua sen rakentamiseen ja sen tavoitteiden muotoilemiseen riippumatta itse kunkin maailmankatsomuksellisesta vakaumuksesta”, sanottiin Huhtikuun julistuksessa. Näin puolueesta haluttiin korostetusti poliittinen yhteisö sen sijaan, että se olisi perustunut yhtenäiseen maailmankatsomukseen.
Punainen vai vihreä?
Puhakka korostaa kirjassaan Liike 88:n merkitystä vasemmistoliiton perustamista edeltävän prosessin avaajana. Liike 88 oli vuoden 1988 presidentinvaaleja varten perustettu Kalevi Kivistön valitsijamiesyhdistys, johon saatiin mukaan erilaista kulttuuri- ja akateemista väkeä kansandemokraattisen liikkeen ulkopuolelta.
Liike 88:lla olikin suuri merkitys liikkeen avaamisessa ulospäin. Toisaalta jo Liike 88:ssa näkyivät ne ongelmat, joiden kanssa sittemmin painittiin vasemmistoliittoa perustettaessa ja vielä pitkään sen jälkeen.
Vaikka varmaan kaikki toivoivat ”uusia ihmisiä” poliittiseen liikkeeseen, heidän tulonsa näytti järkyttävän monia. Ihmiset loukkaantuivat: ”Eikö meillä olekaan enää mitään arvoa? Vihreitäkö tässä nyt vain kosiskellaan?” Kärkevimmillään tämä ristiriita näkyi monien ay-liikkeen edustajien syvässä epäluulossa Reijo Käkelää ja muita ”päivänkakkaramiehiä” kohtaan.
Samankaltainen tilanne syntyi lähes neljännesvuosisata myöhemmin SDP:ssä. Jutta Urpilaisen ja Antti Rinteen kannattajien välinen sanasota ja taistelu SDP:n puoluekokouksessa ja tunnelmat sen jälkeenkin muistuttivat prikulleen sitä, mitä vasemmistoliittoa perustettaessa tapahtui. Tätä aihetta lienee syytä pohtia molemmissa puolueissa hiukan perusteellisemminkin nyt, kun yhteinen kannatus on alle 25 prosenttia.
Reijo Käkelän rooli
Eräs kysymys jää Puhakan kirjassa hieman puolinaisen vastauksen varaan. Se koskee Reijo Käkelän roolia. Puhakka kyllä nostaa Käkelän ansiot esiin vasemmistoliiton perustamista edeltävässä prosessissa. ”Rekku” olikin koko vasemmistoliitto-idean varsinainen isä. Ilman hänen panostaan ja hänen valintaansa SKDL:n puheenjohtajaksi keväällä 1988 vasemmistoliittoa ei olisi perustettu – ainakaan ajallaan.
Toinen kysymys on se, miksi Käkelä lähti ovet paukkuen ennen perustavaa kokousta ja jätti omalta osaltaan prosessin kesken. Muodollisesti syy – kuten Puhakkakin kirjoittaa – oli kysymys perustavan kokouksen luonteesta. Käkelä olisi halunnut perustavan kokouksen rakentuvan pitkälti kansandemokraattisten järjestöjen varaan. Enemmistö perustavan kokouksen valmistelijoista päätyi avoimen kokouksen kannalle, josta Käkelä teki johtopäätökset ja ilmoitti eroavansa.
Jälkeenpäin spekuloitiin paljon sillä, että Käkelän lähtö olisikin johtunut siitä, että hän näki ettei hänellä olekaan riittävää kannatusta uuden puolueen puheenjohtajaksi. Tämä on silkkaa satua. Tiedän tarkalleen, että siitä ei ollut kysymys. Kysymys oli siitä, että hänellä oli toisenlainen käsitys perustettavan puolueen konseptista.
”Romantikot tuhosivat minun unelmani.” Käkelä olisi halunnut perustaa vasemmistoliiton, joka olisi ollut eräänlainen ”SKDL 2.0”. Sen pohjalta olisi kehitetty moderni vasemmistolainen puolue, joka olisi haastanut SDP:n kehittämällä vasemmistolaisuutta ajan haasteisiin, mutta joka olisi samalla kyennyt laajaan vasemmiston yhteistyöhön. Valittua avoimien ovien tietä hän piti liian epämääräisenä ja katsoi sen tuovan mukanaan vanhat SKP:n erimielisyydet uuteen puolueeseen.
Ajateltavaa myöhemmin
mukaan tulleille
Sirpa Puhakan Vasemmistoliiton synty on aikalaiskuvaus. Se on tärkeä kirja tietyille, rajatuille yleisöille. Se kiinnostaa ilman muuta meitä, jotka olimme mukana perustamisprosessissa ja itse kokouksessa. Se saattaa kiinnostaa politiikan tutkijoita: uusien puolueiden synty ei kuitenkaan ole aivan jokavuotinen ilmiö. Kaikkein eniten ajateltavaa kirja kuitenkin ehkä antaa niille vasemmistoliittolaisille, jotka ovat tulleet mukaan vasta myöhemmin, ilman SKDL:n ja SKP:n perintöä ja rasitteita.
Pikkutarkka paneutuminen kokousta edeltäviin tapahtumiin arkistoaineiston ja haastattelujen avulla tuo hyvin esiin perustamisen jännitteet ja toisaalta haaveet uudesta uljaasta vasemmistosta. Se, mikä prosessin sisäisessä kuvauksessa voitetaan, hävitään prosessin kytkemisessä toimintaympäristön, maailman ja Suomen tapahtumiin. Sellaisellekin kerronnalle on paikkansa, mutta se on sitten ehkä osa muuta historiantutkimusta.
Kirjoittaja toimi SKDL:n poliittisena sihteerinä vasemmistoliiton perustamisvaiheessa.