Mosambikin alueellisesti rajatulla sodalla ei olisi suurta merkitystä monellekaan suomalaiselle, ellei se paljastaisi, kuinka puutteellisella tiedolla lahjoittajavaltiot toimivat.
Oli ikävää huomata vuosina 2013–2014, että olin tullut tutkimustyöhön sisällissotaa käyvään maahan. Syyskuun 2014 rauhansopimuksen jälkeen tuliaseet vaikenivat, mutta informaatiosota jatkuu. Keski-Mosambikissa Renamon joukot kontrolloivat yhä suuria maa-alueita ja neuvottelut demobilisaatiosta ovat umpikujassa.
Tätä kirjoittaessani huhtikuussa 2015 Renamon runsaan sadan hengen joukko-osasto on Gazan läänissä matkalla kohti etelää ja se on ottanut kahdesti yhteen hallituksen joukkojen kanssa. Rauhansopimuksen solmimisen jälkeen ei konfliktissa ole kuitenkaan tiettävästi ammuttu ketään, ellei perustuslakijuristi Gilles Cistacin äskettäistä murhaa lasketa.
Kun vihollisuudet vuonna 1992 päättyneen sisällissodan osapuolien välillä alkoivat uudelleen huhtikuussa 2013, en vielä ymmärtänyt, että tilanne oli paljon vakavampi kuin edellisen vuoden satunnaisissa ammuskeluissa. En osannut määritellä, milloin pikku hiljaa lisääntyneet yksittäiset iskut ja taistelut taajamissa ja maanteillä tulisi määritellä sodaksi.
Paikallisen älymystön ja kansainvälisen yhteisön keskuudessa vajoaminen sisällissotaan oli tabu, eikä sen mahdollisuutta myönnetty julkisesti edes pohdittavan. Sittemmin loppuvuodesta 2013 mosambikilaiset filosofi Brazão Mazula ja konfliktintutkija, antropologi Victor Igreja sekä brittiläinen Mosambikin tuntija Joseph Hanlon vahvistivat sen, mitä konfliktialueen asukkaat olivat sanoneet jo pitkään: maa on sodassa.
Rajoitettua sisällissotaa
Pääkaupunki Maputossa etupäässä Sofalan lääniin rajoittuvan, hallituksen ja oppositiopuolue Renamon välisen konfliktin vaikutukset olivat enimmäkseen välillisiä. Poliisivoimien keskittyessä konfliktialueelle kaupunkikeskustojen varakkaat perheet alkoivat kärsiä kidnappauksista. Köyhemmissä lähiöissä yltyi rikosaalto.
Itse jouduin perumaan luento- ja seminaarimatkan Zambezian lääniin, koska Mosambikin armeija käytti maan etelä- ja pohjoisosia yhdistävää päätietä kulkevia siviilibusseja kuljetusvälineinä ja ne olivat Renamon keskeisiä iskukohteita.
Sofalan läänissä molempien osapuolien sotilaita ja siviilejä kuoli ja loukkaantui viikoittain lähes kahden vuoden ajan. Kymmenet tuhannet ihmiset joutuivat jättämään kotinsa ja peltonsa.
Uhreja tuli kuukausittain muutamia kymmeniä, mutta luvuista on vaikea tehdä tarkempaa arviota, sillä eri osapuolten ja tiedotusvälineiden luvut erosivat suuresti toisistaan.
Cistacin murha
Lakitieteen professori Cistac ammuttiin maaliskuun alussa tunnetun kahvilan edessä yhdellä pääkaupungin vilkkaimmista kaduista hänen noustessaan aamukahvin jälkeen yliopiston omistamaan taksiin. Mafiatyylisen teloituksen motiivina olivat aivan varmasti hänen julkiset kannanottonsa.
Vaikka kaksi henkilöä pidätettiin huhtikuussa murhan tiimoilta, on tapaus silti kaikkea muuta kuin ratkaistu. Ei esimerkiksi ole tiedossa, ketkä olivat murhan toimeksiantajia.
Muutamaa päivää ennen kuolemaansa Cistac teki yleiselle syyttäjälle ilmoituksen saamastaan vihapostista ja uhkauksista. Etupäässä nimettöminä esiintyneiden arvostelijoiden mielestä Cistac tuki Renamon vaatimuksia maakuntahallinnosta, mutta ennen murhaa myös valtapuolue Frelimo pani lehdistöpäällikkönsä hyökkäämään poikkeuksellisen rajusti häntä vastaan.
Murha oli luultavasti yksi syy siihen, että entinen presidentti Armando Guebuza pakotettiin lopulta eroamaan myös Frelimo-puolueen puheenjohtajuudesta.
Lahjoittajien lempilapsi
Kaukaisen afrikkalaisen maan alueellisesti rajatulla sodalla ei muuten olisi juurikaan merkitystä Suomessa, ellei Mosambik olisi lahjoittajamaiden lempilapsi ja Suomen keskeinen avunsaajamaa. Sota myös paljastaa vakavia tiedonvälityksen ongelmia Suomessa ja luultavasti monessa muussakin lahjoittajamaassa.
Mosambikin tapahtumat eivät ylitä uutiskynnystä kovin helposti muutenkaan, paitsi melko marginaalisessa ja ulkoasianhallintoon kytkeytyvässä kehitysyhteistyöaiheisessa mediassa, jossa konfliktista vaiettiin lähes täysin.
Oli hämmentävää lukea ulkoministeriön verkkoviestinnästä rauhansopimuksen solmimisesta lokakuussa 2014, sillä sodan kestäessä oli hyvin ylimalkaisesti ja ohimennen mainittu ainoastaan ”rauhan rakoilusta” ja ”levottomuuksista”.
Kepan verkkosivuilla maajohtaja Minna Tuominen kirjoitti, että osapuolten jännite kärjistyi ”lähes aseelliseksi konfliktiksi” leppoisaksi luonnehtimassaan maassa.
Konfliktia ei mainita sanallakaan edes ulkoministeriön tuoreessa kehitysavun evaluointiraportissa. Suurlähettiläs Seija Toron mielipidekirjoituksessa (HS 2.4.) maalattiin kuva Mosambikista melko rauhallisena keitaana muuten levottoman Afrikan keskellä mainitsematta sanallakaan edellisen kahden vuoden aikana riehunutta konfliktia.
Kaukana menestystarinasta
Reilut kolme vuotta kenttätutkimusta Mosambikissa avaa varsin toisenlaisen näkymän. Mosambik ei valitettavasti ole se kehitysavun menestystarina, jota lahjoittajavaltiot julistavat yhteen ääneen. Viimeisen kymmenen vuoden aikana maan talous on kasvanut liki kymmenen prosentin vuosivauhtia, mutta absoluuttisessa köyhyydessä elävien määrä ei ole vähentynyt virallisten tilastojenkaan mukaan edes yhtä prosenttiyksikköä.
Vaikka ongelmista vaikeneminen ei ole hyväksyttävää, on se toki jossain määrin ymmärrettävää, sillä kaikki kehitysapukeskustelu ei ole rationaalista. Ja esimerkiksi budjettituen kategorinen jäädyttäminen sisällissotaan vajonneelta maalta voisi rohkaista pieniä aseellisia ryhmiä sotapolulle ja näin horjuttaa kokonaisten valtioiden taloutta.
On silti vaikea uskoa, että siinä olisi mitään hyvää, ettei mahdollisesti sotaa käyvän maan tilanteesta keskustella avoimesti eikä Mosambikin 18 länsimaalta saamaa budjettitukea kyseenalaisteta kertaakaan, ei ainakaan julkisesti.
Luultavasti Renamo onnistui saamaan sissisodalle tärkeää väestön tukea, koska monet muutkin kuin ”renamistit” tuntevat itsensä marginalisoiduiksi. Valtapuolue Frelimo on 40 vuoden valtakaudellaan muuttunut vapautusliikkeestä rikkaita suosivaksi korruptoituneeksi valtionhoitajapuolueeksi, jonka jäsenkirjaa ja ”frelimisteille” ominaista, yhteiskunnallisesta todellisuudesta kaukana leijailevaa korukieltä pidetään ehtona uralla etenemiselle.
”Ulkoiset äänestäjät”
Ulkomaisille lahjoittajavaltioille ja investoijille Frelimo silti edustaa pysyvyyttä ja sitä tuetaan niin kauan kuin se nähdään edulliseksi. Olisiko ollut juuri tästä kysymys EU:n vaalitarkkailijoiden ensimmäisessä yltiöpositiivisessa lausunnossa lokakuun 2014 todellisuudessa hyvin vilpillisten parlamenttivaalien jälkeen?
Paria päivää myöhemmin Mosambikin omien kansalaisjärjestöjen lausunto luetteli lukuisia virheitä ja vaalivilppejä asettaen EU:n vaalitarkkailun noloon valoon. Laaja vaalivilppi onkin yksi niistä syistä, miksi sotilaallinen konflikti ei edelleenkään ole ratkennut kestävällä tavalla.
Sosiologi José Manuel Purezan johtama tutkijaryhmä puhuu lahjoittajavaltioista ja ulkomaisista kansalaisjärjestöistä ”ulkoisina äänestäjinä”, joille hallitus on kuuliaisempi kuin omille kansalaisilleen. Harva mosambikilainen uskoo, että maassa vielä pärjättäisiin ilman kehitysapua, mutta avun ongelmattomuudesta ei kansankaan keskuudessa ole illuusioita.
Maputon lähiöissä konfliktin ollessa kuumimmillaan koteihin tunkeutui väkipakolla 20-päiseksi kuvattu väkivaltainen rikollisryhmä. Se nimettiin G20:ksi budjettitukimaiden nimitystä G18 mukaillen. Itsenäiselle lehdistölle vuotanut Frelimon lista ”isänmaallisista” hallitukselle myötämielisistä kommentoijista puolestaan nimettiin samaa periaatetta noudattaen G40:ksi.
Kun G40 esitti julkisuudessa konfliktin lähinnä Renamon harjoittamana rikollisuutena eikä sisällissotana vastoin sotatoimista kärsineiden asukkaiden kokemusta ja eturivin tutkijoiden kantaa, olisi G18:n viisasta miettiä, ketä asiassa kuunnella.
