Tuhoisasta kuolonkolarista Elimäellä loukkaantuneena selviytynyt englanninsetteri kosketti monia suomalaisia, kun kuva siitä ja sitä lohduttaneesta palomiehestä levisi sosiaalisessa mediassa viime keväänä. Tällaisia tapauksia on tullut harvoin kohdalle, kertoo liki 30 vuotta palomiehenä työskennellyt Veli-Pekka Hämäläinen.
Siinä ehtii tajuta vain toisen auton etuvalot, kun ajaa nokkakolarin sadan kilometrin tuntivauhdissa.
Ei ehdi jarruttaa, ei säikähtää, ei ajatella kuolemista. Ensin vastaantulija on sadan metrin päässä, alle kahden sekunnin kuluttua osuu.
Huhtikuun viimeisenä päivänä Elimäellä oli kirkas keli. Oikein sellainen ihana vappusää, ajatteli 40-vuotias Satu Sarro. Hän oli lähtenyt kotoa Pohjois-Helsingistä aamukahdeksalta ja tehnyt myyntiedustajan tavanomaisen työpäivän Kymenlaaksossa. Perheen koira, englanninsetteri Master, lähti mukaan, jotta sen ei tarvitsisi olla yksin kotona.
Sekin oli ihan tavallista: koiralla oli oma punainen huopansa farmariauton tavaratilassa. Siellä Master makoili koiraverkon takana, kun lääkefirmaa edustava emäntä kiersi apteekkeja. Tauoilla he oikoivat yhdessä jalkojaan huoltoasemien pihoilla.
Kolmen jälkeen päivä oli täynnä. Sarro lähti Myllykosken apteekin pihasta kohti Helsinkiä. Ajatus oli mennä ensin kotiin, sitten lähteä koko perheen voimin ystävien luo Pietarsaareen vapun viettoon.
Sarro ehti ajaa runsaan vartin verran, kun vastaantulija ajoi päin. Sarron metallinruskean Volkswagenin keula rusentui sisään, auto kimmahti pellon laidalle ojaan ja jäi lopulta katolleen. Lastenistuin rysähti takapenkiltä tuulilasiin, laukussa ollut iPad vääntyi kaksinkerroin, ja auton iskunvaimennin työntyi Sarron reisien päälle. Se oli ehkä syliin rysähtänyt ratti, joka mursi rintalastan.
Oletko elossa? Onnettomuuspaikalle saapunut nainen koputti ikkunaan.
Sarro istui autonromussa pää alaspäin, jalat jumissa poljinten välissä, ja mietti nelivuotiasta poikaansa. Hän huusi miehensä puhelinnumeron.
”Soita Samille, että Oskari pitää hakea päivähoidosta!”
Pian paikalle saapui pelastuslaitos. Onko autossa muita?
Ensin Sarro ajatteli, että ei. Sitten hän muisti.
Koira!
Kymenlaakson pelastuslaitoksella palomies Veli-Pekka Hämäläinen oli aloittanut kakkosvuoron mukana 24 tunnin työvuoronsa aamukahdeksalta. Monille vappu teki viikonlopusta pitkän vapaan, menoliikennettä oli paljon, mutta vuoron alku ei silti ollut erityisen kiireinen. Alkuiltapäivästä moottoripyöräilijä suistui tieltä mutta selvisi.
Hälytys Elimäelle tuli puoli neljältä. Hätäkeskus kertoi, että on tapahtunut keskisuuri tieliikenneonnettomuus. Suora tie, satasen rajoitus, nokkakolari. Yksi ei hereillä – se tarkoittaa käytännössä aina vakavaa loukkaantumista tai kuolemaa.
Hämäläinen lähti liikkeelle Kouvolan paloasemalta KY501-yksikössä. Paikan päällä kuutostiellä näki heti, että ensitiedot pitivät paikkansa – onnettomuus oli vakava. Toisen auton kuljettaja oli kuollut. Kesti puoli tuntia irrottaa Sarro autosta. Se oli hankalaa, sillä nykyautojen metallit ovat sitkeitä. Pitää leikata ja levittää.
”Saimme naisen ulos, ja hän kertoi, että autossa pitäisi olla myös koira. Katsottiin siinä työtovereiden kanssa toisiamme, että mitenhän lie, kun mitään ei näkynyt eikä edes kuulunut minkäänlaista uikutusta.”
Ainakaan takapenkillä ei ollut koiraa, joten palomiehet raivasivat takaluukun auki. Tavaroiden alta näkyi ensin valkoista karvaa, sitten tassut.
Master makasi aivan hiljaa ja liikkumatta mutta katsoi palomiehiä.
”Kaivoimme koiran esiin ja vedimme sen varovasti ulos. Koira hätääntyi, kun tajusi, etteivät sen takajalat kanna. Rimpuillessaan se näykkäisi kollegaa käsivarresta, ja minä koppasin sitä kaulapannasta kiinni, vein sivummalle ja rauhoittelin. Siitä tilanteesta se valokuva on otettu”, Hämäläinen kertoo.
Se valokuva on Kouvolan Sanomien valokuvaajan Lukas Pearsallin ottama ruutu, joka on tämänkin jutun avauskuvana. Kuvasta tuli pieni nettihitti, kun kolaripaikalta tallennettu inhimillinen hetki kosketti ihmisiä sosiaalisessa mediassa.
Palomies Hämäläinen on itsekin koiraihmisiä. Hänellä on kaksi bichon frisétä, Topi ja Manu, ja nyt paijattavana oli onnettomuuteen joutunut englanninsetteri Master – tosin tuolloin Hämäläinen ei edes tiennyt koiran nimeä.
Hän vain silitti eläintä hitailla kämmenvedoilla.
Ensihoitaja toi ambulanssista kaarimaljan ja vettä, jotta koira saisi juodakseen. Vesi ei maistunut, mutta koira rauhoittui lopulta, kun löysi hyvän asennon peltomaalla.
Poliisi kysyi, lopetetaanko koira.
”Sanoin, että koiraa ei lopeteta. Eläinlääkäri hoitaa ja päättää.”
Sami Sarro ajoi moottoritiellä Porvoon kohdalla, kun ambulanssi tuli vastaan vilkut päällä. Siinä vietiin vaimoa Helsinkiin. Satu oli soittanut miehelleen ambulanssista ja sanonut, että pää on kunnossa. Sami Sarro tiesi, että vaimo on parhaissa mahdollisissa käsissä. Että hän ei voi tehdä asialle mitään enempää.
Ehkä siksi kaikki kilpistyi koiran hyvinvointiin. Koko kolari ja hätä kasaantuivat huolimytyksi Masterista.
”Kun ehdin onnettomuuspaikalle, eläinlääkäri oli jo vienyt koiran. Jatkoin Elimäen eläinlääkärin vastaanotolle, ja siellä Master oli. Se oli niin tokkurassa, ettei tunnistanut minua.”
Lääkepöllyssä ollut Master makasi omalla punaisella huovallaan; joku oli hoksannut ottaa onnettomuusautosta tutuntuoksuisen peiton koiralle matkaan. Koiran katse harhaili, ja vasempaan tassuun meni tippa – ihan samannäköinen kuin ihmisilläkin.
Koiralle ensiapua antanut eläinlääkäri sanoi, että vika on lantiossa. Takajalat eivät kanna. Pitäisi kuvata. Sami Sarro nosti koiran kyytiin ja lähti kohti Vantaan Tammistossa sijaitsevaa eläinsairaalaa.
Master kuvattiin ja siirrettiin tehohoitoon Helsinkiin Viikin yliopistolliseen eläinsairaalaan. Koiran lantio oli murtunut ja siirtynyt viisi senttiä eteenpäin.
Samaan aikaan vaimoa hoidettiin Töölön sairaalassa. Sadulla oli kaikkiaan kahdeksan luunmurtumaa. Rintalasta, vasen käsi kahdesta kohtaa, nilkka, rintanikama, kolme kylkiluuta.
Perheen äiti ja koira olivat teholla, molemmat odottivat leikkausta.
Onnettomuus tapahtui torstaina, Master leikattiin sunnuntaina. Koiran operaatio kesti kuutisen tuntia, ja se tehtiin Sipoon pieneläinklinikalla. Master pääsi lopulta teholta kotiin päivä ennen emäntäänsä.
Kesä oli juuri alkamassa, oli toukokuu. Sarroja ei hymyilytä, kun he muistelevat mennyttä kesää. Se oli aivan kamala.
Liikenneonnettomuuksia, joissa on lemmikkieläin matkustajana, ei erikseen tilastoida. Suomessa on Kennelliiton mukaan 650 000 koiraa, ja Ifin muutaman vuoden takaisen selvityksen mukaan niistä yli puolet matkustaa autolla tai julkisilla liikennevälineillä joka viikko.
Eläimiin suhtaudutaan onnettomuustilanteissa kuitenkin usein, noh, vain eläiminä. Pakollinen liikennevakuutus esimerkiksi ei korvaa loukkaantuneen koiran hoitokuluja, koska lain silmissä auton sisällä matkustanut lemmikki on omaisuutta eli esine.
Sarron perheen kesä kului kuntoutukseen. Satu Sarron kasvot olivat pitkään mustelmien peitossa, käsi ja nilkka paketissa. Masterin molemmissa lonkissa oli pitkät leikkaushaavat.
Satu Sarro on surrut toisen auton kuljettajan ja perheen puolesta, mutta itseensä kohdistuvaa sääliä ja surkuttelua hän sietää huonosti. Hän sanoo, että selvisi lopulta takaisin jaloilleen ”ihan hyvin”.
Master ei kotiutunut yhtä reippaasti. Se masentui.
Puolitoistavuotias metsästyskoira vain makasi eikä halunnut syödä eikä juoda. Siihen sattui.
Kun Master ennen touhusi metsässä pitkin ojanreunoja, nyt se vietiin lenkille kantokassissa. Etujalat kävelivät normaalisti, takajalkoja kantoi ihminen.
Mieli oli nuoren koirapojan, kroppa invalidin.
Satu Sarro kertoo, miten hän istui olohuoneen lattialla ja itki. Että koira perkele, tähän et kuole, kun kerran onnettomuudesta yhdessä selvittiin.
”Laitoimme sille vettä suuhun ruiskulla, ostimme sen kaikkia herkkuja, mutta mikään ei kelvannut. Tätä kesti viikkoja. Lopulta pakotin sen nielemään energiageelejä. Laitoin väkisin suuhun ja puristin leuat yhteen.”
Master laihtui. Jos se nyt painaa 25 kiloa, kesällä se painoi alle 20 ja oli alakuloinen. Sellainen Master on aina ollut, herkkä pahoittamaan mielensä. Mököttäjä.
Pikkuhiljaa se alkoi kuitenkin toipua. Söi vähän lohta. Tuli takaisin omaksi itsekseen. Koko perhe piristyi.
Sitten koiran leikkaushaavat repsahtivat ja tulehtuivat. Piti taas mennä lääkäriin, ommella ja lääkitä.
Kaikkiaan koiran vammojen hoito ja kuntoutus on maksanut noin 7 000 euroa.
Master on varmasti Suomen kallein setteri, Sami Sarro sanoo naurahtaen.
Vaikka aina ei ole naurattanut. Veljeltä piti ottaa lainaa ja vaihtaa auto pienempään, jotta perhe selvisi kuluista. Eläinlääkärimaksut piti maksaa heti. Ja koska onnettomuus tapahtui vappuaattona, leikkaavaa lääkäriä ei saatu heti, vaan koira joutui viettämään ylimääräisiä päiviä teholla leikkausta odottamassa. Se oli kallista.
”Nyt taistelemme vakuutusyhtiön kanssa, että saisimmeko koiran hoitokuluista korvausta. Heikolta näyttää. He kysyivät vain, paljonko maksaa uusi koira, mutta emme me halunneet uutta koiraa vaan Masterin kuntoon. Se on rakas osa meidän perhettä”, Sami Sarro sanoo.
Myös liikennevahinkolautakunta on käsitellyt korvauksia ja on vakuutusyhtiön kannalla. Vakuutusyhtiö maksoi Masterista korvauksia kaikkiaan 1 950 euroa. Liikennevahinkolautakunta toteaa lausunnossaan, että esinevahinkojen osalta korjauskustannukset eivät voi ylittää vaurioituneen esineen arvoa.
Vaurioitunut esine eli Master jatkoi hidasta kuntoutumistaan. Se kävi fysioterapiassa ja vesijuoksemassa Tampereella. Harjoitteli liikeratoja, opetteli kävelemään ensin kolmella jalalla, sitten neljällä. Olohuoneessa tyyny laitettiin lattialle ja Master seisomaan tyynyn päälle niin, että takajalkojen varaan oli pakko varata. Koira oppi.
Se oli kesää ja syksyä. Nyt on talvi.
Halkian kylässä Pornaisissa on pimeää. Siniharmaa talo seisoo hankien keskellä, ja sen pihapiiriin on aseteltu kynttilöitä. Isäntä tulee vastaan t-paidassa, vaikka ulkona on yli 20 asteen pakkanen.
Onpa idyllinen talo!
”Eikö olekin”, Sami Sarro sanoo. ”Asumme nyt täällä, koska onnettomuuden jälkeen aloimme toteuttaa unelmiamme.”
Vuf vuf vuf. Sisältä kuuluu kumahtelevia haukahduksia, eteisen oven takana rapisee. Terve, Master! Miten menee!
Valko-oranssi koira hyppii ja touhuaa ja pyörii itsensä ympäri.
Hyvin sillä menee, sanoo Satu Sarro. Takassa palaa tuli, ja nelivuotias Oskari halailee koiria rajusti. Kyllä, koiria monikossa, Master on nimittäin saanut kaverin. Kaksikuukautinen Watti muutti perheeseen joulukuussa. Sekin on englanninsetteri.
Enää Master ei lähde töihin mukaan, kun kotona on seuraa.
Masterille ei lopulta jäänyt onnettomuudesta traumoja. Se ei pelkää autossa olemista eikä ihmisiä, on edelleen ystävällinen kaikille. Se pääsee kesällä metsälle.
Satu Sarrokin on palannut töihin. Hän ajaa edelleen paljon työnsä tähden. Perhe on kuitenkin toipunut onnettomuudesta, mitä nyt Oskarin leikeissä autot törmäävät toisiinsa ehkä keskivertoa useammin.
Elimäen-kolarissa oli pari maininnan arvoista hyvää asiaa, palomies Veli-Pekka Hämäläinen listaa.
Ensinnäkin Sarron auto, vuoden 2013 Volkswagen Passat, oli turvatekniikaltaan vahvaa tekoa. Se kesti kuten sen oli suunniteltu kestävän. Toinen erinomaisesti toiminut asia oli ensihoito. Toisin kuin yleensä, kenttäjohtajan kyydissä oli ensihoitolääkäri, ja myös eläinlääkäri oli paikalla poikkeuksellisen nopeasti.
Sarroilla on tallessa uutiskuva, jossa Hämäläinen lohduttaa Masteria. He ovat monesti miettineet palomiestä ja ajatelleet, että kiitos.
On palomieskin miettinyt koiraa. ”Olen ollut liki 30 vuotta palomiehenä, mutta aika harvoin tällaisia tapauksia on osunut kohdalle. Hyvä kuulla, että koira toipui”, Hämäläinen sanoo.
Jäikö koiraperheelle onnettomuudesta pysyviä muistoja? Pari.
Ennen Satu Sarro rakasti taistelulajeja ja korkokenkiä, mutta nyt oikea nilkka ei enää kestä kumpaakaan. Vähän sama homma Masterilla. Vasemman takajalan hermot vaurioituivat. Kun korvan takaa kutittaa, vasen takajalka ei yllä vaan haroo hellyttävästi ilmaa.
Katso nyt sitä, Satu Sarro sanoo ja menee Masterin luo. ”Anna kun minä rapsutan.”